In this moment, now capture it, remember it

3 päivää. Miten ihmeessä tähän on tultu? Muistan ajatelleeni joskus varmaan vuosi sitten, että "miltäköhän tuntuu silloin kun päivät voi laskea yhden käden sormilla?". Silloin arvaukseni tämän päivän fiiliksistä osui enemmän oikeaan kuin pari viikkoa sitten näitä päiviä miettiessäni. Olen edelleen älyttömän innostunut ja onnellinen siitä, että pääsen Argentiinaan toteuttamaan unelmavuottani, mutta tänään olen vuodattanut ensimmäisen kyyneleen. Ja ehkä myös tuhannen. Tästä on kiittäminen tämäniltaisia perheläksiäisiä, kauniita sanoja, kortteja ja lahjoja. 

Toinen kiitos kuuluu myös kavereille, joiden kanssa vietettiin mitä mahtavimmat läksiäiset perjantaina isolla porukalla. Niin ihanaa oli, että kestohymy liimaantui kasvoille pariksi päiväksi - kiitos siis jos joku mukana ollut lukee tän!

Olen miettinyt useaan otteeseen, miksi suretamme itseämme ja toisiamme tällä tavoin, ja vieläpä vapaaehtoisesti kalliilla hinnalla. Tulevan vuoden todellisen arvon osaan kertoa ehkäpä vasta vuoden kuluttua, mutta jo nyt olen saanut nähdä, miten monta tärkeää ihmistä ympärilläni on - ja myös yllättyä siitä, kuinka monelle itse olen tärkeä. Toivon, että ystävät ja sukulaiset tietävät, kuinka tulen ikävöimään teitä ja teidän halaamistanne. Älkää unohtako mua, älkääkä unohtako että tulen kyllä pian takaisin! 

Olen aika varma, että seuraavan kerran blogi päivittyy lentokentältä tai muista lähtötunnelmista, mutta jos ei, niin muistakaa että mun unelmat alkavat toteutumaan torstai-iltana - vihdoinkin!