The best year of your life?

Sitä sanotaan, että vaihtarivuosi on elämäsi paras vuosi. Että eletään elämän parasta aikaa vuoden verran välittämättä menneestä tai tulevasta; että halutaan jäädä kohdemaahan elämän loppuun saakka; että jokainen päivä on onnellinen. Olen kuullut monesta tälläisestä tapauksesta, mutta myös sellaisista, jotka todistavat, että ei se näin ole. Ei varmaan munkaan kohdallani. 

Okei, ollaan rehellisiä - tuo kuulosti todella dramaattiselta! Ei mulla ole ollut ongelmia. En ole joutunut vaihtamaan perhettä tai koulua, en ole joutunut ongelmiin järjestön kanssa, en ole riitaantunut kenenkään kanssa. Mutta en kyllä ole viettänyt näitä 7 kuukautta ruusuillakaan tanssien. Noh, tanssien kyllä, mutta välillä on tullut risujakin eteen.

En tiedä miksi, mutta vaikuttaa siltä, että se, mitä seuraavaksi kerron, on se, mikä meitä vaihtareita yleisimmin vaivaa. Yhdellä hetkellä voin olla älyttömän onnellinen ja tyytyväinen, ja toisella hetkellä nieleskelen kyyneleitä, kun haluaisin vain olla kotona Suomessa leikkimässä mun koiran kanssa. Sitten onkin taas yhtäkkiä hyvä olla, kun kännykästä löytyy yksinkertainen "Te amo"-viesti parhaalta kaverilta. Täällä pieninkin huono asia voi viedä mielialan alas, ja mikä tahansa hyvä hetki voi saada mulle hyvän mielen moneksi päiväksi.

Olen saanut täältä ihanan perheen ja suvun, ja mahtavan joukon uusia kavereita. Tai, olen saanut ystäviä, joita jo kutsun parhaiksi ystävikseni. Lasken jo päiviä siihen, että näen heidät seuraavan kerran. Mutta... valehtelisin jos väittäisin etten laskisi päiviä Suomeen paluuseen. Siihen, että pääsen taas pitkästä aikaa kotiin.

Vaikka mulla on jo uusi santiagolainen elämä ja persoona, odotan jo suhteellisen innolla sitä, että pääsen taas totuttelemaan suomalaiseen elämään ja tapoihin. Mulle luultavasti iskee kulttuurishokki sielläkin päässä. Mulla on kyllä ikävä Suomeen, mutta ei niin kova ikävä, että se häiritsisi täkäläistä elämää. Kaipaan monia asioita, esimerkiksi sitä, että omistan kotini avaimet, tai sitä, kun äiti ja iskä hoivaavat mua kun olen kipeä. Mutta tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Argentiinasta niiin montaa asiaa ihmisten lisäksi. Tämä ikävä tulee olemaan paljon suurempi, koska en tiedä, milloin pääsen tänne takaisin.

Minulta kysytään varmaan joka päivä: "Onko sulla kova ikävä Suomeen? Haluaisitko jo palata?". Aiemmin en oikein tiennyt mitä minun pitäisi vastata loukkaamatta ketään. Nyt, asiaa pohdittuani tiedän vastauksen. Kyllä, on ikävä Suomeen. Ei, en haluaisi vielä palata, mutta heinäkuussa on hyvä aika mennä jo kotiin. Tästä vastauksesta ovat samaa mieltä kaikki (lukuun ottamatta parhaita kavereitani jotka ovat sitä mieltä, että mun pitäisi jäädä tänne). Perhekeskeiset argentiinalaiset eivät osaisi kuvitellakaan olevansa vuotta erossa perheestään.

Palataan otsikkoon ja teemaan: onko tämä elämäni paras vuosi? Sanotaan näin: tämä on yksi elämäni parhaista vuosista. Vaihtarivuosi on ehdottoman hieno, ainutlaatuinen ja kasvattava tilaisuus, jota ei kannata jättää käyttämättä. Se on mahdollisuus päästä uuteen maahan tai maanosaan, oppia uusi kieli ja tutustua itseensä ja uuteen kulttuuriin ainutlaatuisella tavalla. Se on kokemus, joka ei ikinä tule toistumaan; kokemus, jonka jokainen tekee omanlaisekseen. Parhaimmassa tapauksessa saat toisen perheen toiselle puolelle maapalloa, minne voit aina palata tyttärenä tai poikana. Ehkä löydät elämäsi rakkauden tai saat uuden parhaan ystävän. Ehkä vuodesta tulee elämäsi huonoin vuosi, tai vaihtoehtoisesti se paras. Sen saa tietää vain kokeilemalla. Sen voin kuitenkin luvata, että tätä vuotta ei voi koskaan unohtaa.