Koti

Viikko sitten jalkani kohtasivat Suomen maankamaran - unohtumattomien 297 Argentiina-päivän jälkeen.

Perjantaina, lähtöä edeltävänä päivänä olin sopinut meneväni koululle klo 12 todistuksen antamista varten. Luonnonoikkujen, siis järkyttävän kaatosateen ja sen seurauksena syntyneen pikkutulvan takia pääsin paikalle vasta yhdeltä, ja koko koulun suunnittelema yllätys jäi näkemättä. Mun luokkalaiset kuitenkin olivat ostaneet paljon ruokaa ja juomaa, ja sain koulun rehtorilta lahjaksi Argentiinan lipun. Pompittiin ja tanssittiin vielä vikan kerran luokan kanssa.

Illemmalla perjantaina mun parhaat kaverit tuli meille vielä pienelle iltapalalle. Halittiin ja juteltiin syvällisiä, pidettiin ihana täydellinen viimeinen juntada.

Meidän oli tarkoitus tehdä luokan kanssa vika asado, mutta illalla kaikki alkoivat perua osallistumistaan ja meinasin jäädä tyhjän päälle. Onneksi yksi luokkalainen kuitenkin kutsui minut yökylään, ja sitä ennen sain vielä kutsun mennä syömään toiselle luokkalaiselle. "Yökylä" osoittautuikin jäähyväisfiestaksi luokan kanssa, ihania ihmisiä!

Illan jälkeen mun kännykkä oli ihan täynnä naamakuvia, kun kaikki halusivat jättää muiston itsestään. Suurin osa oli surunaamakuvia ja pieniä videopätkiä, joissa hoettiin "Eve, no te vayas! Eve, älä lähde!!".

Lauantai 15.6. oli lähtöni päivä. Aamulla heräsin kyyneleet silmissä, mutta reipastuin sitten ja hoidin viikon päällä olleen pakkauksen loppuun. Iltapäivällä paras kaveri piipahti vielä kylässä ja punnitsin kilpaa laukkujani. Kävin hyvästelemässä isovanhemmat, ja isoäidin hyvästelyn aikana itkin taas. Hänen neuvostaan lopetin kuitenkin itkemisen - olihan kaikki hyvästeltävä iloisin mielin. Terminaalissa olin aivan pirteänä ja reippaana, eikä mulla edes ollut aikaa miettiä mitään, kun aika meni käsiini tungettujen lahjojen ja kirjeiden pakkaamisessa. Terminaalissa oli lähemmäs 50 ihmistä hyvästelemässä mua. Oli ihanaa nähdä kaikki vielä viimeistä kertaa! Bussiin oli kuitenkin noustava ja no, siellä ne kyynelhanat sitten viimeistään aukesivat. Vietin pari tuntia nyyhkyttäen, lukien kirjeitä, viestitellen kavereiden kanssa ja ihmetellen, että miten ihmeessä vuosi hujahti jo ohi. Oli tosi tosi vaikeaa tajuta, että se kaikki oli jo ohi.

Paras kaveri tarrautui mun jalkaan noin 15 minuutiksi etten vain pääsisi lähtemään.

Äärettömän tärkeä italialainen Camilla!

Matka meni Santiagosta Buenos Airesiin 13 tunnissa, Buenos Airesista Pariisiin 13 tunnissa (mutta ylimääräisen laskeutumisen takia matka piteni 3 tunnilla) ja yhdestä koneesta myöhästymisen jälkeen vielä Helsinkiin. Lentokentällä maanantaina odotti perhe, sillä ystäväni olivat autuaan tietämättömiä paluupäivästäni. 

Viimeisen viikon ajan olen siis yllätellyt kavereita, hengaillut perheen kanssa, valvonut liian pitkään joka yö, nauranut paljon, syönyt vielä enemmän, ikävöinyt Argentiinaan ja kertonut paljon tarinoita. Tänään vihdoin matkalaukkuni saapuivat viikon matkustuksen jälkeen, ja pääsin jakamaan tuliaisia, juomaan matea ja katselemaan kaikkea vuoden aikana kerryttämääni tavaraa. 

Ensimmäinen illallinen kotona.

Miltä nyt sitten tuntuu?

 

Hyvältä musta on tuntunut koko ajan. Mulla on kova ikävä mun ihania argentiinalaisia kavereita, vaikka olenkin ollut täällä kavereiden ympäröimänä. Suusta tulee suomea helpommin espanjaa, ja olen hämmentänyt muutamia kassaneitejä vastaamalla espanjaksi. Vieläkään en ole oppinut, miten eri tilanteissa tervehditään tai hyvästellään. Mieli kun tekisi poskipusutella jokaista. 

Mutta Suomi on ihana, Suomi on se oma koti. Argentiina tarjosi kuitenkin mulle ehdottoman hienon vuoden - unohtumattoman ja ainutlaatuisen kokemuksen, minkä merkitys ja suuruus on alkanut valjeta mulle ihan vasta lähipäivinä. Vaikka en kuulemma ole muuttunut yhtään vuoden aikana, olen mä kuitenkin muuttunut jollain tavalla. Mun sydämestä jäi palanen Argentiinalle - tämä pala on jakautunut kavereiden, suvun, kielen ja kulttuurin kesken. Tulen kantamaan näitä muistoja mukanani lopun elämääni. Nyt kun ajattelen niitä silloin ylitsepääsemättömiltä vaikuttaneita hetkiä, joita koin vuoden aikana, ymmärrän niiden olleen vain yhtä lankaa tässä suuressa kankaassa. 

Opin, että kaikesta selviää. Yksin ja yhdessä. Opin, että ystävyys ei katso kansallisuutta. Opin elämään erossa perheestäni ja ystävistäni, ja nyt kokeilen, miltä kaukoystävyyssuhde tuntuu, kun ei tiedetäkään, milloin tiemme kohtaavat seuraavan kerran. Opin ikävöimään ja iloitsemaan jälleennäkemisestä. Opin rakastamaan uusia asioita. Opin uuden tavan tehdä niin montaa asiaa. Opin halaamaan ja pussaamaan ja kertomaan kuinka paljon rakastan. Opin uuden kielen enemmän kuin hyvin, mistä olen erittäin ylpeä ja iloinen. Opin kuuntelemaan ja tanssimaan uudenlaista musiikkia. Opin puhumaan ja huutamaan äärettömän kovallaäänenvoimakkuudella. Opin puhdistamaan uima-altaan ja petaamaan sängyn argentiinalaisittain. 

Mitä kaikkea opinkaan! Miten onnellinen olen. Ja miten kiitollinen, ennen kaikkea. 

Kiitokset saavat vanhempani, sisarukseni ja parhaat ystäväni Suomesta; perhe, koulu, paras kaveri ja kaikki muut kaverit Argentiinasta; AFS molemmista suunnista ja no, kaikki jotka jotenkin vain ovat olleet osana vuottani!

Jättimäiset kiitokset saatte myös te, blogin lukijat! On ollut äärettömän kivaa kirjoittaa täällä ja saada niin paljon ihania kommentteja ja vastauksia. On ollut kivaa tietää, etteivät kirjoitukseni ole menneet harakoille. Kiitos! 

Luulen kyllä, että palaan tänne vielä joskus kirjoittamaan jotain (ja blogi pysyy auki), mutta siihen asti jatkan vanhassa blogissani Mi Senti Vivossa. Siellä nähdään!

Besos, los quiero mucho;

Eve