Olen ollut poissa blogimaailmasta noin puolentoista vuoden ajan, joten en oleta, että tämä kirjoitus kerää valtavaa yleisöä. On kuitenkin olemassa teoreettinen mahdollisuus, että joku lukee tämän joskus, joten juuri sinä siellä - tervetuloa lukemaan ajatuksiani!
On kulunut 546 päivää siitä, kun lähdin Santiago del Esterosta. Toisin sanoen olen nähnyt parhaat ystäväni viimeksi 546 päivää sitten. Pitkä aika, eikös vaan?
Suomeen palaamisen jälkeen kesäkuussa 2013 elin kännykkä kädessä ja Whatsapp parhaana ystävänäni: juttelin täysipäiväisesti argentiinalaisten kavereideni kanssa ja elin Santiagon arkea sitä kautta edelleen. Ajan kuluessa, kiireiden lisääntyessä ja oman elämän muotoutuessa uudelleen viestittely väheni - oikeestaan aivan niin kuin olin pelännytkin. Minä kun olin luvannut itselleni ja muille, ettemme lopettaisi aktiivista yhteydenpitoa koskaan. Nykyään saattaa mennä pari viikkoa, etten juttele kenenkään kanssa. Kuitenkin jokainen vaihdettu viesti osoittaa edelleen, että jes, kaikki on ihan ennallaan. Ikävä on suuri, viestiteltiin tai ei.
Oma suhteeni hostperheeseeni on aina ollut hieman kimurantti eikä turhan lämmin, joten ymmärrettävästi olen pitänyt aika vähän yhteyttä perheeseeni. Erityispäivinä, kuten syntymäpäivinä tai jouluna juttelemme kyllä, ja aina välillä hostäiti kertoo kaupungin tai perheen tapahtumista. Se lämmittää kyllä mieltä; ajatus siitä, että vaikkemme olleet toisillemme "ne oikeat", olen silti heidän ajatuksissaan.
Ihana italialainen ystäväni Camilla, jonka luona vierailin lokakuussa 2013, kysyi minulta taannoin, ajattelenko koskaan Argentiinaan palaamista. Vastaukseni oli lyhyt ja ytimekäs: "Noin 30 kertaa päivässä." Mietin siis todella usein, mitä tekisin, jos pääsisin takaisin Argentiinaan ja näen unia samasta aiheesta tasaisin väliajoin. On siis sanomattakin selvää, että paluu Argentiinaan on suurin unelmani: kyseessä on kuitenkin toinen kotimaani. Valitettavasti olen maailman surkein säästäjä, ja vaikka olen pitänyt Argentiinan lipulla somistettua säästölipasta huoneessani jo vuoden, riittäisi sen saldo ehkä yhdensuuntaiseen junalippuun Lahteen. Katselen kateellisena tuttuja, jotka toinen toisensa perään palaavat Argentiinaan, ja mietin, että kyllä minäkin vielä joskus. Asiaa hankaloittaa toki matkan kalleus, mutta myös se, että lähtöni jälkeen ystäväni Argentiinassa ovat hajaantuneet yhden kaupungin sisältä viiteen eri kaupunkiin. Tämä tarkoittaisi siis sitä, että matkan pitäisi kestää kahdesta viikosta kuukauteen. Tuollaista saumaa ei ole helppo löytää! Haaveilin joskus lähteväni suoraan kevään yo-kirjoituksista matkaan, mutta nyt näyttää siltä, että lentokentän sijasta matka käy kohti lähintä kirjastoa ja pääsykoekirjoja.
Espanjan kielen oppiminen oli yksi vaihtovuoteni ihanimmista asioista, ja olen erittäin iloinen, että taito on toistaiseksi tallessa. Olen käynyt tämän vuoden aikana kolmesti Espanjassa sekä päässyt käyttämään kieltä monipuolisesti myös Suomessa - onneksi! Kirjoitin keväällä 2014 lyhyen espanjan ylioppilaskirjoituksissa, ja sain ainakin virallisen todisteen siitä, että kyllä mä jotain osaan. Sittemmin olen keskittynyt englantiin ja ruotsiin, joten ( minulle lastentarhatasoiset) espanjantunnit ovat ohi.
Heti vaihdosta palaamisen jälkeen sanoin, etten ole muuttunut eikä mikään oikeastaan ole muuttunut. Noh, näin 546 päivää viisaampana voin sanoa, että suunnilleen koko elämä muuttui.
Olen viime aikoina huomannut, että vaihtovuosi oli minun kohdallani valtava tienviitta tai suunnannäyttäjä. Voisin oikeastaan sanoa, että vaihto oli valtava mullistus elämässäni, ja se on avannut minulle lukemattomia ovia. Yritän joskus kuvitella millaista elämäni olisi, jos en olisi lähtenyt vaihtoon. En saa mitään päähäni. Vaihtovuosi oli ehkä elämäni anteliain asia, sekä sen aikana, että sen jälkeen. Se toi elämääni suuren joukon ihania ystäviä sekä Argentiinasta että Suomesta AFS:n vapaaehtoistoiminnan kautta (suosittelen lämpimästi!). Ajattelen päivittäin "tätäkään ei olisi, jos en olisi lähtenyt vaihtoon..." Olen saanut aivan uudet ja yllättävät tulevaisuudensuunnitelmat sekä mahtavia töitä tehdäkseni. Kaikki tämä on vaihdon ansiota. Aika ei ole vieläkään kullannut niitä huonoja muistoja - ne ovat edelleen ihan yhtä satuttavia kuin aina ennenkin. Hyvät muistot taas paranevat vanhetessaan.
Ei kai tässä muuta voi sanoa, kuin että olen mielettömän kiitollinen universumille tästä kaikesta. Huh.
Mukava ja mielenkiintoista lukea sun mietintöjä pitkästä aikaa :-)
VastaaPoista