Argentiinassa taas - Santiago del Estero

O

Kuluneet neljä yötä vietimme kotikaupungissani Santiago del Esterossa. Kyseessä oli suurinpiirtein matkan puoliväli, joten päätimme ottaa hieman rauhallisemmin (sitä edeltäneissä ja sitä seuraavissa kaupungeissa kun tuli/tulee vipellettyä ympäriinsä päivät pitkät) ja laskeuduimme Santiagon rauhalliseen elämäntyyliin. Nukuimme keskimääräistä pidempään, otimme päiväunia ja söimme paikallisten tapaan myöhään (n. klo 22-00). 

Suurin syy Santiagon vierailulle oli tietenkin siellä asuvien tuttujen näkeminen, mikä olikin aika jännää näin kahden vuoden jälkeen. Oli myös hauskaa kävellä tuttuja katuja pitkin ja esitellä kulmat ja kuppilat poikaystävälleni, ja tietenkin oli ihanaa syödä lempiruokia lempiravintoloissani (first things first). 

Olin pitänyt parhaisiin ystäviini suhteellisen paljon yhteyttä Suomessa ollessani, mikä varmasti oli osasyy sille, että tuntui kuin melkein mikään ei olisi muuttunut. Yhdessäolo oli rentoa ja mukavaa, ja juttu lensi espanjaksi lähes yhtä helposti kuin ennenkin. Oli ihanaa nähdä taas rakkaita ihmisiä ja palata esimerkiksi sunnuntai-iltapäivän mate-välipalapöytään isovanhemmille koko suvun kesken. Tuntui siltä, että minua oli odotettu ja että minusta välitetään edelleen - aika mukava tunne! 

Tällä kertaa Santiagosta lähteminen tapahtui ilman kahden tunnin itkumaratonia bussissa. Oikeastaan minut valtasi rauhallinen olo, kun bussi kaartoi pois Santiagon terminaalista. Olin huomannut, että moni asia oli pysynyt ennallaan eikä minua oltu unohdettu. Tiesin siis, että jos joskus vielä palaisin sinne, olisi se edelleen se sama, mukava pikkukaupunki, jossa on mukavia ihmisiä. Ja paljon muistoja, tietenkin. Ja vaikken palaisikaan, Santiagolla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni. 

Eve

PS. Santiagon ihmisten ihanasta luonteesta kertonee jotain se, että yksi iloisimmista jälleennäkemisistä tapahtui, kun näin vanhan kouluni portinvartijan koulun ohi kulkiessani. Siis, kuinka moni koulun portinvartija Suomessa tulee halaamaan hymyssä suin ja hokemaan, kuinka mukavaa on nähdä? Sitä minäkin. (Unohdetaan se fakta ettei Suomessa kouluilla ole portinvartijoita...)